Islamistinen liike saattaa nyt näyttää vahvemmalta kuin koskaan. Kuitenkin lähempi tarkastelu osoittaa kaksi heikkoutta jotka voivat hajottaa sen, ehkä nopeastikin.
Liikkeen vahvuudet ovat ilmeiset. Taliban, Al-Shabaab, Boku Haram ja ISIS vievät sietämättömään äärimmäisyyteen islamismin – tuon ideologian, joka vaatii islamilaisen lain sovellettavaksi kokonaisuudessaan ja kaikessa ankaruudessaan. Ne runnovat väkivalloin tiensä valtaan. Pakistan voi joutua heidän käsiinsä. Iranin ajatollahit ovat saaneet uuta vauhtia, kiitos Wienin sopimuksen. Qatarilla on maailman korkein kansantulo per capita. Recep Tayyip Erdoğanista on tulossa Turkin diktaattori. Islamistiset operatiivit parveilevat Välimeren yli Eurooppaan.
Mutta heikkoudet, erityisesti kinastelu ja epäsopu, voivat kumota islamistisen liikkeen.
Sisäinen taistelu muuttui rajuksi, kun islamistit yhtäkkiä pysäyttivät aiemman yhteistyökuvion keskenään ja aloittivat riitaisuudet. Islamistinen liike kyllä kokonaisuudessaan jakaa samanlaiset tavoitteet. Siihen sisältyy kuitenkin myös erilaisia intellektuelleja, ryhmiä ja puolueita, joilla on vaihtelevat etniset kytkennät, taktiikat ja ideologiat.
Islamistisen liikkeen jakolinjat ovat levinneet nopeasti ja kauas. Näihin sisältyy Sunnit vs. Shiiat, erityisesti Syyriassa, Irakissa ja Jemenissä; monarkistit vs. tasavaltalaiset, etenkin Saudi-Arabiassa; väkivallattomat vs. väkivaltaiset tyypit, etenkin Egyptissä; modernistit vs. keskiaikaistajat, etenkin Tunisiassa; ja aivan tavanomaiset henkilöön menevät erot, etenkin Turkissa. Nämä jakolinjat haittaavat liikettä suuntaamalla sen tykit sisäänpäin.
Dynamiikka tässä on ikivanha: Kun islamistit lähestyvät vallan huoneita he alkavat tapella keskenään dominanssista. Mitättömät erot korpitaisteluvaiheessa muuttuvat suurimerkityksellisiksi, kun panokset alkavat koveta. Esimerkiksi Turkissa poliitikko Erdoğan ja uskonnollinen johtaja Fethullah Gülen operoivat yhdessä, kunnes saivat yhteisen vihollisensa eli sotilaat ulos politiikasta. Siinä vaiheessa he kääntyivät toisiaan vastaan.
Toinen ongelma on epäsuosio, joka voikin olla liikkeelle tuhoisinta. Kun väestöt kokevat islamistisen hallinnon omakohtaisesti, ne torjuvat sen. On yksi asia uskoa islamilaisen lain hyödyllisyyteen periaatetasolla, mutta kokonaan toinen asia kärsiä sen alistavuudesta, joka vaihtelee Islamilaisen valtion totalitaarisista kauhuista Turkissa nousevaan suhteellisen lempeään diktatuuriin.
Näihin tyytymättömyyden merkkeihin kuuluu iranilaisten suuri enemmistö joka torjuu Islamilaisen Tasavallan, Somalian poismuuttoaalto ja Egyptin massiiviset vuoden 2013 mielenosoitukset Muslimiveljeskunnan yhden vuoden kestänyttä valtaa vastaan. Kuten fasistisessa ja kommunistisessa hallinnossa, islamistinen ylivalta usein saa ihmiset äänestämään jaloillaan.
Jos nämä kaksi tendenssiä kestävät, islamistinen liike on menossa kohti ongelmia. Jotkut analyytikot näkevät jo islamistisen aikakauden päättyneen ja jonkin uuden nousevan sen raunioista. Esimerkiksi sudanilainen oppinut Haidar Ibrahim Ali väittää että "post-islamisaation" aika on alkanut, koska "islamismin elinvoima ja vetovoima on väsähtänyt jopa sen kiihkeimpien tukijoiden ja intomielien keskuudessa".
Islamismin vihollisilla on paljon työtä edessään. Muslimien täytyy sekä taistella tätä liikettä vastaan että kehittää houkutteleva vaihtoehto sen tavoitteelle saada voimaan islamilainen laki. Heidän on pystyttävä selittämään rakentavasti mitä merkitsee olla muslimi vuonna 2016. Ei-muslimit voivat toimia heidän avustajinaan, jotka varustavat heitä kaikella aplodeista aserahoihin.
Islamismin kasvavat ongelmat tarjoavat perusteita luottamukselle, mutta ei omahyväisyydelle. Uusi kurssimuutos voi tapahtua koska tahansa. Jos nykyinen suuntaus kuitenkin pitää, islamistisella liikkeellä on fasismin ja kommunismin tavoin rajallisesti vahingollinen, mutta ei tuhoava vaikutus länsimaiseen sivilisaatioon.
Mikä tahansa suuntaus onkin, islamismin tuhoaminen pysyy haasteena.
