Kaksi terroridraamaa alkoi Irakissa samana päivänä, 19. elokuuta 2004. Silloin jihadistit sieppasivat toisaalla 12 nepalilaista vierastyöläistä ja toisaalla 2 ranskalaista reportteria. Heidän kohtalonsa saattavat muodostua erilaisiksi - edellisethän murhattiin, jälkimmäiset ovat yhä elossa vankeudessa. On kuitenkin silmiinpistävää, kuinka erilailla molemmat sieppauksen kohteeksi joutuneista kansakunnista reagoivat, vaikka molemmat tunsivat itsensä aivan yhtä avuttomiksi.
Nepalilaisten tapauksessa kokkeja, kiinteistöhuoltajia, pesula-apulaisia ja muita työntekijöitä käsittävä ryhmä oli juuri ylittänyt rajan Jordaniasta Irakiin, kun sen sieppasi Ansar al-Sunna, väkivaltainen islamistinen ryhmä. Elokuun 31. päivänä islamistinen websivu näytti neljän minuutin videon heidän teloituksistaan.
Nepalilaiset vastasivat tähän julmuuteen, ja purkivat vihansa hyökkäämällä Nepalin muslimivähemmistön kimppuun. Sadat raivostuneet nuorukaiset piirittivät Katmandun moskeijan 31. elokuuta ja heittelivät sitä kivillä. Väkivalta eskaloitui seuraavana päivänä, kun viisituhatta mielenosoittajaa kerääntyi kaduille huutaen iskulauseita kuten "Me vaadimme kostoa", "Rangaiskaa muslimeja" ja "Alas islam". Jotkut hyökkäsivät moskeijaan, murtautuivat sisälle, ryöstivät ja sytyttivät sen tuleen. Satoja Koraaneja heitettiin kadulle ja osa poltettiin.
Mellakoijat myös turmelivat muita tunnistettavia muslimikohteita pääkaupungissa, mm. muslimienemmistöisten maiden suurlähetystöjä ja lentoyhtiöiden toimistoja. Muslimien omistama televisioasema ja yksityisiä muslimikoteja joutui hyökkäyksen kohteeksi. Väkijoukot vieläpä hajottivat välitysliikkeenkin, joka rekrytoi nepalilaisia töihin Lähi-itään.
Väkivalta päättyi kun panssariautot ja armeijan kuorma-autot saatiin paikalle ja asetettiin ulkonaliikkumiskielto, uhkauksena ampua jokainen sitä rikkova. Väkivaltaisuuksissa kuoli 2 mielenosoittajaa ja loukkaantui 50 mielenosoittajaa sekä 33 poliisia. Aineelliset vahingot kohosivat arviolta 20 miljoonaan Yhdysvaltain dollariin. Turhautunut, raivostunut ja voimaton väkijoukko oli saanut yliotteen esivallasta ja suunnannut vihansa lähellä oleviin viattomiin ihmisiin.
Ranskan vastaus ei olisi voinut olla erilaisempi. Uhkaus murhata kaksi siepattua reportteria sai aikaan hallituksen massiiviset ponnistelut heidän henkensä pelastamiseksi. Ranskan muslimeja vastaan ei kuitenkaan hyökätty, vaan heitä ryhdyttiin lähestymään. Pariisin hallitus painosti voimakkaasti paikallisia islamisteja tuomitsemaan sieppaukset, toivoen että heidän äänensä saisi terroristit vapauttamaan nuo kaksi miestä.
Prosessin aikana islamilaiset organisaatiot ottivat tosiasiallista vastuuta maan ulkopolitiikasta, julkaisten lausuntoja ja ikään kuin edustaen koko kansakuntaa. Bernard Badie Pariisin politiikan tutkimuksen instituutista (l'Institut d'études politiques) valittaa, että Ranskan muslimeista tuli "eräänlaisia Ranskan ulkoministeriön viransijaisia".
Kansainvälisellä tasolla Pariisin hallitus sai samoin huomautuksia siitä, että se seisoi arabien rinnalla Israelia vastaan, ja Saddam Husseinin rinnalla USA: n johtamaa koalitiota vastaan. Ranskalaiset diplomaatit etsivät avoimesti Hamasin ja Palestiinan Islamilaisen Jihadin kaltaisten terroristiryhmien tukea.
Nämä ponnistelut huipensivat Ranskan 30 vuotta kestäneen myönnytyspolitiikan, ja Norbert Lipszycin viiltävän analyysin mukaan "merkitsivät huomattavaa voittoa islamisteille ja terroristeille". Lipszyc näkee Ranskan toimivan kuten "dhimmi" (kristitty tai juutalainen joka hyväksyy muslimien ylivallan ja vastapalvelukseksi saa muslimeilta toleranssia ja suojelua). "Ranska on julkisesti vahvistanut dhimmi -statuksensa ja valmiutensa alistua islamistiseen yliherruuteen. Vastineeksi islamistit ovat julistaneet, että Ranska ansaitsee suojelua terrorismilta, koska se on dhimmi".
Jos panttivangit vapautetaan, myönnytyspolitiikka näyttää sekä kotimaassa että ulkomailla hyvin toimivalta. Mutta mikä on hinta! Kuten Tony Parkinson kirjoittaa Melbourne's Age sanomalehdessä, "Yhdenkään demokratian ei pitäisi alistua tällaiseen temppuiluun pitääkseen viattomat ihmiset hengissä". Ja alistumisella on syvällisiä vaikutuksia.
Historioitsija Bat Ye'or on ensimmäinen henkilö, joka on todentanut Euroopan asteittaisen liukumisen dhimmi -statukseen. Hän toteaa , että tämä perusteellinen muutos alkoi arabimaiden ja Israelin välisestä sodasta 1973, kun Eurooppa alkoi siirtyä "arabi-islamilaiseen vaikutuspiiriin, mikä rikkoi perinteisen transatlantisen solidaarisuuden".
Bat Ye'or osoittaa euroarabialaisen yhteistyön esiintyvän nyt lähes kaikilla elämänaloilla; politiikassa, talouselämässä, uskonnossa ja teknologiasiirrossa, koulutuksessa, yliopistoissa, radiossa, televisiossa, lehdistössä, kustantajien ja kirjoittajien yhdistyksissä. Hän näkee tämän siirtymän johtavan "Eurabiaan" eli Eurooppaan, joka on arabimaailman ylivallan alla.
Palataksemme viimeaikaisiin tapahtumiin: Nepalin kauhistuttava väkivalta heijastaa itsesuojeluvaistoa - jos lyöt minua niin minä lyön takaisin. Vastakkaisena esimerkkinä on hienostunut ranskalainen reaktio - jos lyöt minua niin minä kerjään sinua lopettamaan. Jos historiaan on uskominen, niin nepalilaiset tekivät julmuuksien toistumisen itseään vastaan vähemmän todennäköiseksi. Ranskalaiset puolestaan tekivät sen toistumisen omalla kohdallaan todennäköisemmäksi.
