Kun amerikkalaiset valitsevat presidentin, on yhtenä avainkriteerinä se, kuinka sota terroria vastaan sujuu. Onko presidentti Bush oikeassa positiivisessa, vai senaattori Kerry negatiivisessa näkemyksessään?
On kiinnostavaa, että tätä samaa väittelyä käydään konservatiivisissa piireissä missä analyytikot jotka jakavat saman perusnäkemyksen – että amerikkalaiset taistelevat olemassaolostaan – tulevat dramaattisesti erilaisiin johtopäätöksiin. Seuraavassa kaksi vastakkaista näkökulmaa kahdelta oikeistolaiselta taholta, Mark Helprintiltä ja Tod Lindbergiltä.
Mr. Helprin joka on kirjoittanut sellaiset vahvat romaanit kuin A Soldier of the Great War ja Winter's Tale, kirjoittaa epätoivoa herättävän analyysin Claremont Review of Booksin viimeisessä julkaisussa. Siinä hän pitää Amerikan nykyistä kyvyttömyyttä ymmärtää uhkaa joka sillä on vastassaan "verrannollisena syvimpään uneen jossa Englanti nukkui 1930 –luvulla", kun se ei kyennyt tajuamaan natsismin uhkaa.
Mr. Helprin on havainnut että maa ja erityisesti sen eliitit on edelleen ihastunut illuusioon jonka mukaan se voi jotenkuten päästä läpi, "että panokset ovat alhaiset ja potentiaalinen vahinko ei ole sietämätön". Toisin sanoen syyskuun 11. päivä ei toiminut herätyskellona. Hän kehottaa amerikkalaisia päättämään kollektiivisen kantansa ja vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen: "Olemmeko sodassa vai emme?" Jos vastaus on ei, heidän ei tarvitse murehtia, ja he voivat pysyä onnellisesti unessa syyskuun 11. päivää edeltäneellä tavalla. Jos vastaus on kyllä, "silloin tarvitaan nopeasti huomattavia muutoksia ja aloitteita".
Mr. Helprin hahmottelee askelet, jotka on otettava tähdättäessä vakavaan sodankäyntiin sekä ulkomailla (keskittyen Irakiin ja Iraniin) että kotimaassa. Jälkimmäisen sisältö: varmistetaan kunnolla rajat 30 000 henkilön rajavartiostolla, poistetaan pikaisesti muukalaiset "joilla on vaikkapa vain lievinkin menneisyys terrorismin tukemisessa", tarkkaillaan huolellisesti USA:n kansalaisia joita epäillään terroristiyhteyksistä, ja kehitetään Manhattan-projektin tyyppinen pikaohjelma kaikkia kemiallisen ja biologisen sodankäynnin taisteluaineita vastaan.
Keinot näiden askelten ottamiseen ovat olemassa; niiden käyttöön ottamista estää vasemmiston "vimmainen"olotila ja se, ettei oikeisto edes uskalla esittää sellaisia toimenpiteitä. "Tuloksena on halvaannus, jota terroristit luultavasti eivät osanneet toivoa optimistisimmissa kaavailuissaankaan, sattumalta ja kuin lahjaksi saatu tahdottomuuden tila."
Mr. Lindberg, the Hoover Institution's Policy Review –aikakauslehden toimittaja, toteaa myöskin laajaa yksimielisyyttä amerikkalaisten keskuudessa, sellaista joka ylittää nykyisen vaalisesongin aikana vallitsevan puoluejaon. Toisin kuin Mr. Helprin hän on iloinen löydöstään. Hän toteaa Weekly Standardissa, että Bushin hallinto on "viitoittanut uuden strategisen doktriinin joka tulee ohjaaman kansallista turvallisuuspolitiikkaa seuraavat 50 vuotta, riippumatta siitä kuka voittaa vuoden 2004 vaalit."
Siinä missä Helprin katsoo puutteisiin, Lindberg osoittaa neljää muutosta jotka Bush on tuonut esiin ja jotka nyt Kerry näyttää hyväksyvän, nimittäin että Washington:
-
Edistää demokratiaa globaalisti, "koska vapaat ja demokraattiset valtiot haluavat elää rauhassa toistensa kanssa".
-
Aikoo tehdä sen mitä vaaditaan "säilyttääkseen maailman ensimmäisen sotilasmahdin sellaisessa kunnossa, että se hillitsee kaikkia muita valtioita yrittämästä kilpailla sotilaallisesti sen kanssa, siten edistäen valtioiden välisten kiistojen rauhanomaista ratkaisua".
-
Pitää hallituksia vastuullisina kaikenlaisen tuen sallimisesta terrorismille niiden valtiorajojen sisällä, siten hilliten sellaista aktiviteettia.
-
Aikoo, mikäli toteaa terroristisiin tarkoituksiin käytettävien joukkotuhoaseiden uhkan olevan mahdollisen, varata oikeuden ryhtyä ennalta ehkäisevään toimintaan eikä odottaa aggressiota tapahtuvaksi, tällä tavoin hilliten eräitä valtioita seuraamasta Irakin esimerkkiä.
Demokraattien ehdokas olisi voinut tarkistaa tai hylätä nämä toimintatavat. Hän olisi voinut kannattaa vähäisempää rahoitusta USA:n asevoimille, keskittyä kapea-alaisemmin terroristeihin ja jättää huomiotta heidän takanaan olevat valtiot, vannoa luopuvansa ennalta ehkäisevän sodan ideasta, ja luvata olla sekaantumatta toisten valtioitten sisäisiin asioihin. Mutta Mr. Kerry ei tehnyt mitään näistä. Hän sen sijaan valittaa toteutuksesta, rajoittaen periaatteessa Bushiin kohdistuvan kritiikkinsä siihen että Osama bin Laden on välttänyt sieppauksen tai siihen, että Saddam Husseinin vastaisessa koalitiossa on aukkoja.
Herrat Helprin ja Lindberg ovat tulleet lähes vastakkaisiin tuloksiin keskenään vihamielisten Demokraattien ja Republikaanien leirien piilevästä yksimielisyydestä. Mutta Mr. Helprin, joka jyrkästi kritisoi USA:n haluttomuutta tehdä se mikä on tarpeen, on enemmän oikeassa. Mr. Lindberg aivan oikein huomaa, että vaalisesongin aikana Mr. Kerry on hyväksynyt Bushin hallinnon arviot, koska ne ovat laajalti suositut. Mutta ei ole mitään syytä olettaa näiden näkemysten menestyvän Kerryn hallinnossa, joka todennäköisesti palaa kokonaan toiselle näkökannalle.
