"Luulen, että ystävillemme israelilaisille on hyvin tärkeätä saada rajalleen rauhanomainen Palestiinan valtio. Ja Palestiinan kansalle on hyvin tärkeätä saada rauhallinen, toivoa antava tulevaisuus." Näin puhui presidentti Bush vain kaksi päivää uudelleenvalintansa jälkeen, täsmälleen samaan aikaan kun uutisraportit tihkuivat tietoja Yasser Arafatin poismenosta.
Mr. Bushin mahtava uusi valtakirja ja Mr. Arafatin kuoleman partaalla oleva tila yhdessä johtavat arvioni mukaan Palestiinan ja Israelin välisen, kuukausia varsin lamassa olleen diplomatian nopeaan elvyttämiseen, ja massiivisiin vaaroihin Israelille.
Lama päättyy, koska Bushin hallinto näkee Arafatin pääesteenä sen visionsa toteuttamisessa – kuten presidentti edellä ilmaisi – että saataisiin "Palestiina" joka elää harmoniassa kylki kyljessä Israelin kanssa. Kun Arafat jättää poliittisen näyttämön, vieden mennessään terrorismin, korruption, ekstremismin ja tyrannian, Washington ponnahtaa toteuttamaan visiotaan. Tämä tapahtuu ehkä niinkin pian kuin tänä torstaina, kun Britannian pääministeri ("Olen pitkään painottanut että Lähi-idän rauhanprosessin elvyttäminen on kiireisin yksittäinen poliittinen haaste maailmalle tällä hetkellä") saapuu kaupunkiin.
Tämä tarkkailija odottaa, että presidentin pyrkimykset eivät ainoastaan epäonnistu vaan – kuten niin monet yritykset arabien /Israelin diplomatiassa aiemminkin – vaikuttavat päinvastoin kuin on tarkoitus. Sanon tämän kahdesta syystä. Toinen syy on presidentin oma käsitys arabimaiden ja Israelin välisestä konfliktista, toinen syy on tilanne itse palestiinalaisalueilla.
Mr. Bushin käsitys: Presidentin linjapuhe kesäkuussa 2002 on edelleen ohjenuorana hänen tavoitteilleen tämän konfliktin suhteen. Siinä hän hahmotteli visionsa "tilapäisestä" Palestiinan valtiosta, ja kehotti Israelia pysäyttämään sen, mitä hän nimitti "asutustoiminnaksi miehitetyillä alueilla". Koska nämä kaksi askelta muodostavat Palestiinan arabien ohjelman ytimen, presidentti todellisuudessa kehotti Palestiinan arabeja käyttäytymään kunnolla jonkin aikaa - tarpeeksi kauan kerätäkseen hyödyt - ja sitten palaamaan sotapolulle.
Tämän sijasta presidentin olisi ollut käskettävä Palestiinan arabeja yksiselitteisesti ja pysyvästi hyväksymään sen, että Israel on ja tulee aina pysymään juutalaisvaltiona; lisäksi heidän täytyy hylätä terrorismi sitä vastaan. Lisäksi tämän asennemuutoksen tulisi näkyä kouluissa, lehdistössä, moskeijoissa ja poliittisessa kielenkäytössä ennen kuin keskustelut saavutettavista eduista voisivat alkaa.
Mutta Mr. Bush ei esittänyt näitä vaatimuksia joten, niin kuin Eli Lake on raportoinut The New York Sun –lehdessä, hänen linjansa kääntyy todennäköisesti Israelin painostukseksi.
Tilanne paikan päällä: Arafatille ei tule olemaan mitään seuraajaa – hän varmisti sen loputtomin manipulaatioin, tempuin ja juonin. Tämä onkin nyt pyssymiesten hetki. Tappelivatpa he sitten rikollisjoukkioiden, sotalordien, turvallisuuspalveluiden, tai Hamasin kaltaisten ideologisten ryhmien puolesta, maa-alueita ja omaisuuksia kahmivat militantit tulevat hallitsemaan Palestiinan näyttämöä kuukausia tai vuosia eteenpäin. Sen tyyppiset persoonat, jotka ovat tuttuja menneestä diplomatiasta tai TV-kommenteista – Mahmoud Abbas, Ahmed Qurei ja muut – ovat ilman pyssymiehiä, ja niinpä heillä on jatkossa rajallinen merkitys.
Palestiinalaisalueet ovat jo vajonneet helvetilliseen anarkiaan ja olosuhteet luultavasti huononevat kun vahvat miehet kamppailevat vallasta. Kaksi heistä tulee lopulta nousemaan esiin niin, että he kykenevät neuvottelemaan israelilaisten ja amerikkalaisten kanssa.
Huomatkaa, kaksi heistä. Länsirannan ja Gazan maantieteellinen erillisyys, jolla tähän asti on ollut vähäinen merkitys, kohoaa Arafatin poistumiseen liittyen nyt esille. Kuten Jonathan Schanzer on esittänyt, se kuka tahansa hallitseekin toista yksikköä, ei todennäköisesti saa otetta toisesta, ja tämä tekee "Palestiinan" idean yhä hankalammaksi edistää.
Mitenkäs olisi kaksi Palestiinaa?
Yhteenvetona todettakoon, että Israel on säästynyt USA:n hellittämättömältä painostukselta kuluneiden kolmen vuoden aikana vain siksi, että Mr. Arafat jatkoi terrorismin käyttämistä aseena ja siten vieraannutti Amerikan presidentin ja sai hänen diplomatiansa epäonnistumaan. Kiitos Palestiinan arabialueiden kasvavan anarkian Israel luultavasti pysyy "onnekkaana" vielä jonkin aikaa.
Mutta tämä armonaika päättyy heti kun älykkäät ja vahvat Palestiinan arabien johtajat tajuavat, että pitelemällä väkivaltaa säädyllisen ajan poissa, he voivat luottaa Israelin ainoan tärkeän liittolaisen painostavan juutalaisvaltiota ennennäkemättömiin myönnytyksiin. Minä en usko että tätä tapahtuu Mr. Bushin vallitessa mutta jos tapahtuu, näen tulevaisuudessa mahdollisesti kaikkien aikojen vakavimman kriisin USA:n ja Israelin välisissä suhteissa.
