Lakituvalla uhkailu Lähi-itää ja islamilaisia aiheita koskien on suunnilleen yhtä yleistä kuin korruptio YK:ssa – ja melkein yhtä ongelmallista.
Islamistiset organisaatiot kuten Council on American-Islamic Relations ja Global Relief Foundation turvautuvat usein oikeudenkäyntiin tukahduttaakseen vapaan sanan, samoin tekevät yksityiset julkisuuden henkilöt kuten Khaled bin Mahfouz.
Henkilökohtaisesti en ole koskaan uhannut oikeusjutulla, koska pidän yleisen mielipiteen tuomiota parempana kuin lakitupaa. Joskin ne, jotka ovat eri mieltä kanssani, ovat kyllin usein ottaneet esiin mahdollisen herjaussyytteen, vain yksi henkilö on todellisuudessa lähtenyt oikeuteen minua vastaan. Kyseessä on eräs Douglas Card, Oregonin yliopiston ylimääräinen professori.
Hänen toimintansa alkoi artikkelista, jonka Jonathan Schanzer ja minä julkaisimme kesäkuussa 2002, "Extremists on Campus". Mielipidekirjoituksessa keskusteltiin Israelin vastaisesta toiminnasta Yhdysvaltojen yliopistoissa ja siinä viitattiin useisiin tiedekunnan jäseniin, herra Card mukaan lukien. Valituksessaan herra Card puuttui asiaan seuraavan kappaleen osalta:
Oregonin yliopisto: Kurssilla nimeltä "Sosiaalinen epätasa-arvo", sosiologian osaston Douglas Card ilmoituksen mukaan kutsui Israelia "terroristivaltioksi" ja israelilaisia "vauvantappajiksi", ja vaati että lopputentissä opiskelijat yhtyvät hänen näkökantaansa siinä, että Israel "varasti maata". Yksi opiskelija sanoi että Card solvasi Israelia ja juutalaisia "aina kun oli tilaisuus".
Joitakin viikkoja sen jälkeen kun artikkeli ilmestyi, herra Card otti yhteyttä minuun protestoidakseen tätä kertomusta ja sanoi, että se aiheutti hänelle "suurta tuskaa" ja vahingoitti hänen henkilökohtaista ja ammatillista mainettaan. Hän varoitti minua siitä, että kieltäytyminen vetämästä julkisesti takaisin tätä kappaletta ja pyytämästä sitä anteeksi "johtaisi suurempaan vahinkoon teidän urallenne kuin minun". Vastaukseni oli tyly: "Panen merkille uhkauksenne vahingoittaa uraani. En periaatteessa kommunikoi kenenkään kanssa joka uhkailee minua".
Herra Card vastasi "pahoittelen syvästi että käytin tuota virkettä", ja avasi siten tien neuvotteluille hänen, herra Schanzerin ja minun kesken. Herra Schanzer ja minä tarjosimme kompromissia siinä tapauksessa että hän tekisi useita toimenpiteitä, mm. että hän näyttäisi meille kyseisen lopputentin ja kirjoittaisi jotakin, mikä "kuvaa sitä vaarallista ilmapiiriä mikä on kehittynyt kampuksella, sitten tuomitsee juutalaisten ja Israelin tukijoiden vastaiset vihanpurkaukset". Jos hän tekisi niin, me ilmoittaisimme julkisesti tajuavamme, ettei hän suvaitse ekstremismiä kampuksella.
Hän ja me neuvottelimme tämän jutun yksityiskohdista muutaman kierroksen pääsemättä mihinkään. Herra Card vaikeni sitten useiksi kuukausiksi ja minä unohdin koko asian.
Yhtäkkiä syyskuussa 2003 hän nosti herjauskanteen herra Schanzeria ja minua vastaan, vaatien mielettömän suurta rahasummaa. Herra Cardin tapausta ei kuitenkaan ainoastaan hylätty oikeudenkäynnin aikaisimpana mahdollisena ajankohtana maaliskuussa 2004, vaan hän jäi meille velkaa useita tuhansia dollareita oikeudenkäyntikuluja. Ei ollut yllättävää, että hän valitti oikeuden päätöksestä.
Tänä syksynä vetoomustuomioistuin suositteli välittäjää tutkimaan sovittelumahdollisuutta, kuten se tekee rutiininomaisesti. Herra Card ja me lopulta suostuimme päätöslauselmaan, joka ironista kyllä, saattoi meidät lähes täsmälleen samaan pisteeseen mihin asiat olivat jääneet, ennen kuin hän turvautui oikeudenkäyntiin.
Herra Card näytti meille lopulta tenttinsä ja yhteisessä lausunnossa herra Card tuomitsi "antisemitismin ja antisionismin" samoin kuin "professorit jotka käyttävät luokkahuoneitaan edistämään antisemitistisiä ja anti-israelilaisia uskomuksia". Hän tunnusti "vaaran minkä sellaisten näkemysten omaksuminen aiheuttaa – erityisesti yliopistojen kampuksilla". Hän ilmaisi "kauhunsa antisemiittisten tapahtumien aallosta kaikkialla maailmassa viime vuosina" ja sanoi että hän oli "erityisen huolissaan hyökkäyksistä juutalaisia opiskelijoita vastaan korkeakoulujen kampuksilla".
Näiden lausuntojen valossa herra Schanzer ja minä sanoimme olevamme nyt vakuuttuneita että "Card ei suvaitse ääriliikkeitä luokassaan".
Vedän tästä kokemuksesta kaksi johtopäätöstä. Ensinnäkin herra Card teki virheen valitessaan lakituvan tien kaikkine hankaluuksineen ja kuluineen, sillä lopussa hän ja me kaikki teimme sen mikä olisi voitu tehdä, jos hän vain olisi tehnyt yhteistyötä kanssamme kaksi vuotta aiemmin. Itsensä altistaminen oikeusjärjestelmän järkähtämättömille vaateille osoittautui huonoksi ideaksi.
Toiseksi tämä herjausjuttu vahvistaa sen, minkä totesin koskien erästä toista oikeusjuttua, jota autoin julkistamaan: joukko fiksuja, kunnianhimoisia asianajajia suurissa lakifirmoissa on valmis, jopa innokas, auttamaan pro-bono pohjalta taistelemaan sellaisia mahdollisia sensoreita vastaan kuten CAIR. Olen tyytyväinen todetessani, että sananvapaus on yhä vankka täällä Yhdysvalloissa.
