Yasser Arafat kuoli viime kuussa. Tässä kuussa hänen kuolemansa vauhdittaa suunnitelmia 500 miljoonan – 1 miljardin dollarin vuosittaisesta ulkomaanavun lahjasta Palestiinan arabeille.
Tämä oli jymyuutinen jonka Steven Weissman julkaisi New York Timesissa 17. joulukuuta. Hän paljasti, että länsimaiden ja arabimaiden sekä eräiden muiden maiden hallitukset suunnittelevat lisäävänsä 50 – 100 % bonuksen siihen vuosittaisen 1 miljardiin, jonka he jo suuntaavat territorioiden 3,5 miljoonalle Palestiinan arabille, mikäli nämä hajottavat terroristiryhmät ja järjestävät uskottavat vaalit tammikuussa 2005.
Kysyttäessä Weissmanin raportista Valkoisen talon puhemies Scott McClellan ei vahvistanut eikä kieltänyt sitä. Mutta presidentti Bush antoi sittemmin eräitä suunnattoman kunnianhimoisia lausuntoja palestiinalaisten ja Israelin välisestä konfliktista: "Olen vakuuttunut siitä, että tämän kauden aikana onnistun tuomaan rauhan" ja "Ensi vuosi on hyvin tärkeä, koska se tuo rauhan".
Avun suhteen Länsirannan ja Gazan asukkaita tuskin on tähänkään asti hyljeksitty. He saavat 300 dollaria henkeä kohti, mikä tekee heistä maailman suurimpia ulkomaanavusta hyötyjiä per capita. Outoa kyllä, heidän yrityksensä tuhota Israel eivät ole kannustaneet yrittämään tämän hirveän pyrkimyksen murskaamista, vaan pikemminkin tukemista. Rahan ollessa epämääräisessä käytössä, ulkomaan apu rahoittaa tehokkaasti Palestiinan arabien sotaisaa propagandakoneistoa, heidän asevarastoaan, armeijaansa ja itsemurhapommittajiaan.
Tämä ei kuitenkaan häiritse kansainvälinen-apu tyyppejä. Nigel Roberts, Maailmanpankin johtaja Länsirannan ja Gazan osalta, pyyhkäisee pois menneet epäonnistumiset. Hän suuntaa sanansa lahjoittajille: "Ehkä teidän miljardinne per vuosi ei ole tuottanut paljon, mutta me luulemme että on tilaisuus tehdä enemmän seuraavien kolmen tai neljän vuoden aikana".
Tosiasiassa herra Roberts sanoo: Kyllä, teidän rahanne mahdollisti Arafatin korruption, jihad-ideologian ja itsemurhatehtaat, mutta ne ovat eilisen ongelmia; toivotaan nyt että uusi johto käyttää lahjoituksia parempiin tarkoituksiin. Syytäkää enemmän rahaa sille lisätäksenne sen arvovaltaa ja voimaa, ja toivokaa sitten parasta.
Tämä hui hai – ajattelu sivuuttaa kaksi pientä ongelmaa. Yksi käsittää Palestiinan arabien laajalle levinneen halun tuhota Israel, mikä näkyi murheen vuodatuksina arkkiterroristi Arafatin hautajaisissa, mielipidetutkimusten jatkuvissa tuloksissa, ja potentiaalisten jihadistien jatkuvassa tuessa. Palestiinan arabeilla on vielä löytämättä sisäinen maltillisuutensa, lievästi ilmaistuna.
Toinen ongelma on siinä, että menneen vuosikymmenen väkivallasta ja tyranniasta syytetään yksinomaan Arafatia ja erheellisesti oletetaan, että nyt kun Palestiinan arabit ovat vapautuneet hänestä, he ovat innokkaita uudistuksiin. Uusi johtaja Mahmoud Abbas on tosiaankin kehottanut lopettamaan terrorismin Israelia vastaan, mutta hän teki sen läpinäkyvän taktisista syistä (se on väärin tällä hetkellä), ei strategisista syistä ( merkitsee pysyvää luopumista), vielä vähemmän moraalisista syistä (se on itsessään pahasta).
Herra Abbas ei ole maltillinen vaan pragmaatikko. Toisin kun elämänkaarensa ja kiihkeytensä kuluttama Arafat, Abbas tarjoaa järkiperäisemmän henkilöhahmon, sellaisen joka voi rationaalisesti ajaa Arafatin tavoitetta tuhota Israel. Tässä hengessä hän on ripeästi pyytänyt anteeksi kuwaitilaisilta ja sopinut syyrialaisten kanssa; siihen verrattuna kädenojennus amerikkalaisille on helppo.
Abbas pysyy kuitenkin aikeessaan eliminoida Israel, eikä yhtään vähempää kuin oppi-isänsä Arafat. Tämä ilmenee esimerkiksi hänen viimeisistä kommenteistaan, joissa hän vaatii että miljoonien Palestiinan "arabipakolaisten" on saatava päästä Israeliin, jotta se saataisiin demografisesti hukutettua; tai siitä että hän säilyttää vihamielisen sisällön palestiinalaishallinnon lehdistössä ennallaan.
On hirvittävä virhe antaa lisärahaa Palestiinan arabeille nyt, ennen kuin he käyvät läpi mielenmuutoksen ja hyväksyvät Israelin juutalaisvaltion pysyvän olemassaolon. Se toistaa tyrmistyttävällä tavalla 1990-luvun Oslon diplomatian virheet. Palestiinan arabien ennenaikainen palkitseminen tulee jälleen viivyttämään sovinnon aikataulua.
Kuten olen vakuutellut vuosien ajan, raha, aseet, diplomatia ja Palestiinan arabien tunnustaminen tulisi olla seurausta siitä että he ovat hyväksyneet Israelin. Yksi merkki siitä, että tämä on tapahtunut: Kun Hebronissa (Länsirannalla) elävät juutalaiset eivät tarvitse sen enempää suojelua kuin arabit, jotka elävät Nasaretissa (Israelin sisällä).
Siihen harmonian päivään asti – jonka ennustan olevan noin kolmenkymmenen vuoden päässä – ulkopuolisen maailman ei tulisi keskittyä kylvämään rahaa tai muita etuja Palestiinan arabeille, vaan painostamaan heitä hellittämättä hyväksymään Israelin olemassaolo.
