Ilmassa on jonkin verran hämmennystä Mahmoud Abbasin, palestiinalaishallinnon uuden puheenjohtajan suhteen. Hyväksyykö hän Israelin olemassaolon vai haluaako hän tuhota sen?
Matthew Kalman Kanadan Globe and Mailista erottaa "ilmeisen kampanjakäännöksen" tässä suhteessa. Tarina Jewish Exponentissa on otsikoitu "Hän Tahtoo Kumpaakin: palestiinalaisten vahvin ehdokas: Antiterrori, mutta pro-'paluu'." Australian Broadcasting Corporationin otsikointi tunnustaa aiheen mystisyyden, kirjoittaen että "Abbasin vaalitaktiikka hämmentää analyytikkoja".
Lehdistö pohdiskelee samaa ilmeistä ristiriitaa: Yhtenä hetkenä herra Abbas vaatii, että Palestiinan arabiterroristit lopettavat hyökkäyksensä Israeliin, ja seuraavassa hetkessä hän (kirjaimellisesti) syleilee heitä, kutsuen heitä "vapaustaistelun sankareiksi". Hän puhuu myöskin sekä väkivallan lopettamisesta, että "paluuoikeudesta" Israeliin yli 4 miljoonalle Palestiinan arabille, mikä on hyvin tunnettu tapa vaatia epäsuorasti juutalaisvaltion eliminoimista.
Johtopäätös?
Itse asiassa mitään ristiriitaa ei ole. Vaatimalla "paluuoikeutta" herra Abbas viestittää, että hän kuten Yasser Arafat ja useimmat palestiinalaiset aikoo mitätöidä vuoden 1948 tapahtumat; että hän hylkää koko juutalaisvaltion legitimiteetin ja pyrkii sen hävittämiseen. Mutta hän eroaa Arafatista siinä, että hän kykenee hahmottamaan useamman kuin yhden tavan tämän päämäärän saavuttamiseksi.
Olosuhteista riippumatta Arafat luotti sitkeästi terrorismiin vuodesta 1965 vuoteen 2004. Hän ei koskaan ottanut vakavasti monia sopimuksiaan Israelin kanssa, nähden ne lähinnä keinoina lisätä hänen mahdollisuuksiaan murhata israelilaisia. Arafatin diplomatia kulminoitui syyskuussa 2000 siihen, kun hän käynnisti terrorisotansa Israelia vastaan. Sen jälkeen se jatkui ilmeisestä epäonnistumisestaan huolimatta hänen marraskuussa 2004 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.
Sitä vastoin Abbas tunnusti julkisesti syyskuussa 2002, että terrori oli vahingoittanut Palestiinan arabeja enemmän kuin Israelia. Vaikka se oli tarkoitettu edistämään demoralisaatiota ja pakoa Israelista, tämä taktiikka tosiasiassa kokosi Israelin siihen asti sirpaleisen poliittisen kentän, samalla kun se lähes tuhosi palestiinalaishallinnon ja lamautti sen oman väestön. Abbas aivan oikein teki sen johtopäätöksen, että "oli virhe käyttää aseita intifadan aikana ja suorittaa hyökkäyksiä Israelin sisällä".
Abbas osoittaa taktista joustavuutta. Toisin kuin Arafat, joka ei koskaan kyennyt päästämään käsistään terrorin työkalua joka oli tuonut hänelle hyvinvointia, valtaa ja kunniaa, Abbas näkee tilanteen vakuuttavammin. Jos väkivallan lopettaminen Israelia vastaan parhaiten palvelee hänen tavoitettaan eliminoida suvereeni juutalaisvaltio, niin sitten se on hänen ohjelmansa.
Hän ei yhtään sen enempää kuin Arafatkaan (tai Hamas, tai Palestiinan Islamilainen Jihad) hyväksy sitä, mitä hän taannoin niin viehättävästi nimitti "sionistiseksi viholliseksi", mutta hän on avoin monenlaisille keinoille sen tuhoamiseksi. Kuten hän ilmoitti vaalivoittonsa jälkeen tällä viikolla, "pienempi jihad on ohi ja suurempi jihad on edessä". Jihadin muodon täytyy muuttua väkivaltaisesta väkivallattomaksi, mutta jihad jatkuu.
Ja laskekaapa ne monet keinot eliminoida juutalaisvaltio: ydinaseet, maahan tunkeutuvat armeijat, megaterrorismi, vanha tavanomainen terrorismi, palestiinalaisen väestön hedelmällisyys, "paluuoikeus", tai israelilaisten hämmentäminen siihen pisteeseen että jälkisionistiset vasemmistolaiset saavat oman väestön luhistumaan ja hyväksymään dhimmistatuksen (alistettuna olemisen) "Palestiinan" sisällä.
Stalinin tarkastelu II maailmansotaa edeltävänä vuosikymmenenä auttaa ymmärtämään, miksi Abbas on päätynyt siihen tulokseen että väkivalta on epätarkoituksenmukaista. Koska Stalin oli selvillä heikkoudestaan, hän ilmoitti vuonna 1930 Neuvostoliiton aikovan olla hyvä kansainvälinen partneri:
Meidän politiikkamme on rauhan ja lisääntyvien kaupallisten yhteyksien politiikka kaikkien maiden kanssa. Tämän politiikan tulos on suhteidemme parantuminen lukuisten maiden kanssa, sekä monien kaupankäynnin ja teknisen avun ynnä muiden sopimusten solmiminen. Me tulemme jatkamaan tätä rauhan politiikkaa kaikin voimin ja kaikin käytettävissämme olevin keinoin. Me emme tahdo metriäkään vieraasta maaperästä.
Nämä eivät olleet tyhjiä sanoja. Stalin piti suurelta osin kiinni tästä ohjelmasta – vuoteen 1939 asti, jolloin hän tunsi olevansa kyllin vahva ryhtyäkseen offensiiviin. Siitä alkaen hän käynnisti vertaansa vailla olevan puoli vuosisataa kestäneen aggression, joka päättyi vasta neuvostovaltion romahtamiseen.
Abbasille nyt on vuosi 1930. Hän ymmärtää tarpeen rauhoittaa tilannetta. Henkilönä, jolla on kyky realistisesti arvioida olosuhteita ja hiljaisesti vastata niihin, hän on potentiaalisesti Israelille paljon vaarallisempi vihollinen kuin yksiviivainen, sokean väkivaltainen ja mahtipontisen paha Arafat.
