Aina 18. vuosisataan asti oli olemassa periaatteessa vain yhdenlaista juutalaisuutta, sitä mitä nykyään kutsutaan ortodoksiseksi. Se tarkoitti elämistä uskonnon 613 lain mukaan, ja niin tehden kyllästi uskonsa kanssa elävien juutalaisten elämän. Sitten alkaen 18. vuosisadan lopulta, ajattelija Baruch Spinozasta (1632–77) ja edeten ripeästi Haskalan eli "valaistuksen" aikana, juutalaiset kehittivät laajan kokoelman vaihtelevia tulkintoja uskonnostaan. Näistä useimmat vähensivät uskon osuutta heidän elämässään, ja johtivat vastaavaan rajoittumiseen juutalaisuuteen omistautumisessa.
Nämä vaihtoehdot ja muu kehitys, varsinkin holokausti, saivat ortodoksien joukon rajoittumaan pieneksi vähemmistöksi. Heidän prosentuaalinen osuutensa maailman koko juutalaisesta väestöstä saavutti aallonpohjan II maailmansodan jälkeisenä aikana, jolloin se supistui noin 5 prosenttiin.
Seuraavat 60 vuotta kuitenkin todistivat ortodoksisen elementin jälleennousun. Tämä taas johtui monista tekijöistä, etenkin ei-ortodoksien tendenssistä naida ei-juutalaisia ja saada vähemmän lapsia. Viimeaikaiset luvut Amerikasta, jotka on julkaissut National Jewish Population Survey, osoittavat myös tähän suuntaan. Ortodoksien osuus Amerikan synagogien jäsenistä esimerkiksi nousi 11 prosentista 1971 16 prosenttiin 1990 ja 21 prosenttiin 2000–01. (absoluuttisissa luvuissa sillä ei ole merkitystä, koska Amerikan juutalainen väestö väheni tasaisesti näiden vuosikymmenten aikana).
Mikäli tämä trendi jatkuu, on ymmärrettävää, että suhde palaa suurin piirtein siihen mikä se oli kaksi vuosisataa sitten, ortodoksien jälleen muodostaessa juutalaisten suuren enemmistön. Mikäli tämä tapahtuu, ei – ortodoksinen ilmiö voisi näyttää jälkikäteen pelkältä episodilta; kiinnostavalta, tapahtumarikkaalta, merkitykselliseltä ja kuitenkin tuomitulta yritykseltä etsiä vaihtoehtoja, viitaten siihen että lain mukaan eläminen voi olla oleellista säilytettäessä juutalainen identiteetti pitkällä aikavälillä.
Tällaiset demografiset ajatukset tulevat mieleen kun lukee äskeistä artikkelia Jerusalem Postissa, "U.S. Haredi Leader Urges Activism," kirjoittaja Uriel Heilman. Siinä hän kertoo Agudath Israel of American varatoimitusjohtajan rabbi Shmuel Bloomin "merkittävästä puheenvuorosta" marraskuun 2004 lopulla. Agudalla, ortodoksisella organisaatiolla, jonka ilmoitettu tehtävä on "mobilisoida Tooralle uskolliset juutalaiset autenttisen juutalaisuuden säilyttämiseen" on jäsenistö joka vaihtelee sileäleukaisista miehistä mustahattuisiin (haredi), maallisissa yliopistoissa koulutetuista juutalaisista täysipäiväisiin jiddishiä puhuviin Talmudin opiskelijoihin.
Rabbi Bloom kertoi Agudan audienssille juutalaisten demografisen suuntauksen osoittavan, että Amerikan ortodoksijuutalaiset eivät voi enää kuten menneisyydessä hautautua seurakunnallisiin harrastuksiinsa, ja odottaa ei-ortodoksisten juutalaisten instituutioiden kantavan päävastuun yhteisöllisistä velvoitteista. Ortodoksijuutalaisten pitää pikemminkin nyt liittyä mukaan, tai jopa ottaa vastuu ei-ortodoksisilta kanssauskovaisiltaan sellaisissa tehtävissä kuin taistelu antisemitismiä vastaan, varojen lähettäminen Israeliin ja USA:n hallituksen lobbaaminen. "Kuka hoitaa ne asiat jotka on uskottu maallisille juutalaisille, jos sekulaarinen yhteisö hiipuu pois?", hän kysyy. "Meidän täytyy laajentaa agendaamme sisältämään asioita, jotka tähän asti olemme uskoneet maallisten juutalaisten tehtäväksi."
Hän liioittelee siinä mielessä, että jotkut Amerikan ortodoksijuutalaiset ovat näkyvästi osallistuneet sekä kansallisiin (ajatellaan vaikka senaattori Joseph Liebermania, Connecticutin demokraattia) että kunnallisiin asioihin (Morton Klein Amerikan sionistisesta organisaatiosta tulee mieleen). Mutta hän on oikeassa siinä mielessä, että ortodoksiset instituutiot ovat yleisesti ottaen pysytelleet ulkona amerikkalaisista kiistoista paitsi ajaakseen omaa rajoitettua agendaansa.
Toiset Agudassa ovat samaa mieltä ortodoksien toiminnan laajentamisen tarpeesta. David Zwiebel, järjestön varatoimitusjohtaja hallituksen ja julkisen vallan asioihin liittyen huomauttaa, että "Määrämme lisääntyessä ja yhteisömme kypsyessä, tämän kypsyyden ja lukumäärän tuodessa suurempaa itseluottamusta on selvää, että meidän täytyy vähintäänkin tunnustaa, että voi olla tiettyjä velvollisuuksia jotka meidän pitää ottaa kantaaksemme".
Mr. Heilman on sitä mieltä että tämä aikomus omaksua suurempi rooli kansallisessa ja juutalaisessa elämässä on "merkki sekä Amerikan haredi-yhteisön menestyksestä lukumääränsä säilyttämisessä, että sen epäonnistumisesta muuttaa tuo menestys suuremmaksi vaikutusvallaksi yhteiskunnassa laajemmalti".
Se voi myös tietää syvempää muutosta juutalaisten elämässä Amerikassa ja sen ulkopuolella, ja olla merkittävin indikaattori ortodoksien politiikan tulosta täyteen ikään, ja ehkä jopa siitä että se syrjäyttää ei-ortodoksisen juutalaisuuden.
