En ole koskaan oikein ajatellut, mitkä näkökohdat määrittelevät neokonservatiivin ja olenko sellainen vai en, mutta muut päättivät tämän asian kauan sitten minun puolestani. Journalistit käyttävät "neokonservatiivia" kuvaamaan minua, toimittajat sisällyttävät kirjoitukseni neokonservatiiviseen antologiaan, kriitikot luotaavat näkemyksiäni päästäkseen kurkistamaan neokonservatiiviseen ajatteluun, ja vieläpä minua kutsutaan esittelemään neokonservatiivisia näkökulmiakin.
Koska eräitä vanhimmista ystävistäni ja läheisimmistä liittolaisistani kutsutaan neokonservatiiveiksi, hyväksyn ilomielin tämän nimityksen. Itse asiassa sillä on tiettyä statusta, kun ottaa huomioon että vain 50 amerikkalaista kutsutaan neokonservatiiveiksi, ja silti meidän uskotaan johtavan USA:n ulkopolitiikkaa.
Kerron kaiken tämän siksi, että neokonservatiivinen politiikka Lähi-idässä on näyttänyt aika hyvältä viimeiset kaksi kuukautta, kuten Max Boot vahvistaa kolumnissaan otsikolla "Neocons May Get the Last Laugh":
- Tammikuun 9. päivä Palestiinan arabiäänestäjät tungeksivat äänestyspaikoille ja valitsivat Mahmoud Abbasin, joka julistaa aikomuksenaan olevan lopettaa aseellinen taistelu Israelia vastaan.
- Tammikuun 30. päivä 8 miljoonaa Irakin äänestäjää uhmasi pommeja ja luoteja pudottaakseen äänestyslippunsa.
- Helmikuun 10. päivä Saudi –Arabia piti kaikkien aikojen ensimmäiset kunnallisvaalinsa, mikä oli särö kuninkaallisen perheen absoluuttiseen auktoriteettiin.
- Helmikuun 26. päivä Egyptin presidentti Hosni Mubarak yllättäen ilmoitti, että tulossa oleviin presidentinvaaleihin osallistuu muitakin kandidaatteja kuin hän itse.
- Helmikuun 28. päivä kymmenet tuhannet mielenosoittajat Beirutissa pakottivat pääministeri Omar Karamin pro-syyrialaisen hallituksen eroamaan.
- Jos libanonilaiset onnistuvat saavuttamaan itsenäisyytensä, se voi tietää Bashar Assadin ja Baathien hallinnon loppua Damaskosissa.
Monet neokonservatiivit kohtaavat tämän kehityksen lähes euforian vallassa. Rich Lowry National Reviewista sanoo niitä "suurenmoiseksi asiaksi". Charles Krauthammer Washington Postista kirjoittaa että "Me olemme loistavan, hauraan, vallankumouksellisen hetken edessä Lähi-idässä".
Minä tervehdin myös tätä kehitystä, mutta varovaisemmin. Lähi-idän historiaan koulutettuna olen ehkä paremmin selvillä siitä, mikä voi mennä pieleen:
- Kyllä, Mahmoud Abbas haluaa lopettaa aseellisen taistelun Israelia vastaan, mutta hänen kutsunsa suurempaan jihadiin "sionistista vihollista" vastaan osoittaa hänen suunnittelevan toisenlaista sodan muotoa Israelin tuhoamiseksi.
- Irakin vaalit ovat tuomassa Ibrahim al-Jaafarin, iranilaismielisen islamistin, valtaan.
- Samalla tavalla Saudien vaalit osoittautuivat hyödyllisiksi islamistisille ehdokkaille.
- Mubarakin lupaus on puhtaasti kosmeettinen; mutta jos todelliset presidentinvaalit eräänä päivänä saadaan Egyptiin, islamistit luultavasti voittavat myös siellä.
- Syyrian kontrollin poistaminen Libanonista voi hyvinkin johtaa terroristiryhmä Hezbollahin pääsyyn hallitsevaksi voimaksi siellä.
- Hirvittävän Assadin dynastian eliminointi voi hyvinkin tuoda sen perässä Damaskosiin islamistisen hallituksen.
Huomasitte kaavan? Muissa paitsi Palestiinan sui generis tapauksessa yksi suuri vaara uhkaa mitätöidä hyvät uutiset: se että tyrannian liian nopea poistaminen päästää valloilleen islamistiset ideologit ja avaa heille tien valtaan. Yksin islamisteilla, ikävä kyllä, on kaikki se mitä tarvitaan vaalien voittamiseen: kyky kehittää vaikuttava ideologia, energiaa puolueiden perustamiseen, omistautuminen kannattajien saamiseen, rahaa käytettäväksi vaalikampanjoihin, rehellisyyttä joka vetoaa äänestäjiin, ja halu uhkailla kilpailijoita.
Halu valtaan ei ole mitän uutta. Vuonna 1979 islamistit hyödynsivät shaahin kaatumista ottaakseen vallan Iranissa. Vuonna 1992 he olivat matkalla vaalivoittoon Algeriassa. Vuonna 2002 he voittivat demokraattisesti Turkissa ja Bangladeshissa. Saddam Husseinin, Hosni Mubarakin, Bashar Assadin ja saudiprinssien syrjäyttäminen on helpompaa kuin Lähi-idän muslimikansojen vakuuttaminen siitä, ettei kannata vaihtaa heitä islamismin julmiin ideologeihin.
Tämän päivän Lähi-itä ei ole yksin viehtymyksessään totalitaristiseen liikkeeseen – ajatellaanpa Saksaa 1933 tai Chileä 1970 – mutta kokee sen houkuttelevaksi ainutlaatuisen laajasti ja sitkeästi. Olen huolissani siitä, että neokonservatiiviset kumppanini eivät tarpeeksi keskity tämän seikan vaikutuksiin.
Presidentti Bush ansaitsee korkean arvosanan lujasta visiostaan, vapaasta Lähi-idästä, mutta hänen hallintonsa pitäisi edetä hitaasti ja hyvin varovasti vallan siirrossa autokraateilta demokraateille. Lähi-idän kokema totalitaarinen houkutus, syvällisine kysymyksineen historiasta ja identiteetistä, täytyy ensin kohdata ja saada hallintaan. Näiden askelten ohittaminen voisi jättää alueen jopa pahempaan tilaan kuin vaaleilla valitsemattomien tyrannien aikakaudella.
