Ne meistä, jotka seuraavat Lähi-idän opintoja Columbian yliopistossa, eroavat mielipiteiltään siinä, mikä professori joukosta on näkyvin. Joseph Massad valheellisilla teorioillaan ja hillittömällä ekstremismillään? Rashid Khalidi PLO:n propagandatykin taustoineen, hämärästi rahoitettuine oppituoleineen, outoine ideoineen, ja teennäisen vakavana? Ei, minun suosikkini on Hamid Dabashi, tuo varastetun proosan, miespuolisen hysterian ja – kuten nyt näemme – oman henkilöhistoriansa kertomisvaikeuksien mestari.
Tämä uutinen tulee "Columbians for Academic Freedom" nettisivulta, jonne opiskelija nimeltä Aharon postitti jutun otsikolla "Lehdistön säännöt". Siinä hän huomauttaa Dabashin kertoneen radiohaastattelijalle 6. maaliskuuta 2005, että hän "lopetti julkisen puhumisen koska sai ryöpyn uhkaavia puhelinsoittoja jotka eivät kuulu lainkaan akateemiseen argumentointiin". Sitten Dabashi kelasi yhden noista oletetuista uhkasoitoista:
Herra Dabashi, minä luin teistä tämän päivän New York Postissa. Senkin haiseva muslimisika. Toivottavasti CIA tutkii sinua, niin että se voi potkaista sinut ulos tästä maasta takaisin johonkin saastaiseen arabimaahan mihin kuulut, senkin terroristiäpärä.
Mutta Dabashi kirjoitti artikkelin myös Times Higher Education Supplementiin lokakuun 18. päivä 2002, ja siinä hän kertoo sen mitä tapahtui kesäkuussa 2002 (sen jälkeen kun minä osallistuin artikkeliin joka mainitsi hänet) – nimittäin, että joku oli jättänyt aivan samanlaisen viestin:
Hei, Herra Dabashi, minä luin teistä tämän päivän New York Postissa. Senkin haiseva muslimisika. Toivottavasti CIA tutkii sinua, niin että se voi potkaista sinut ulos tästä maasta takaisin johonkin saastaiseen arabimaahan mihin kuulut, senkin terroristiäpärä
Saman puhelinsoiton kaksoiskäyttö, vuosien väliajalla, tuo mieleen useita ajatuksia: (1) Se vahvistaa epäilyni siitä uhkaavien soittojen vyörystä, jonka hän muka sai kritiikkini johdosta. Soitto jonka hän sai, on todellakin häijy ja anteeksiantamaton, mutta se ei ole uhkaus. (Tarkoittaa, että lainvalvojat eivät pitäisi sitä toimenpiteitä aiheuttavana.)
(2) Tämän puhelun kierrätys vuosien väliajoin todistaa, miten vähän soittoja hän vastaanottaa – vai miksi muuten Dabashi käyttäisi uudestaan samaa vanhaa tapausta?
(3) Dabashi esitteli puhelun vuodelta 2002 valheellisesti, ikään kuin se olisi tapahtunut 2005.
(4) Hän väitteensä maaliskuun 6. päivän 2005 radiohaastattelussa, että "hän on lopettanut julkisen puhumisen" uhkaavien puhelinsoittojen johdosta, ei pidä paikkaansa. (Aikaisemmin hän muuten väitti samaa vähemmän voimakkaasti, kertoen New York Timesille tammikuussa 2005 vain, että hän "oli peruuttanut useita esiintymisiä".) Kuten Aharon kirjoittaa, tuo puhelinviesti kesäkuussa 2002 "ei varmasti johtanut häntä lopettaman julkista puhumista – olen itse kuullut häntä kesän 2002 jälkeen". Pieni tutkimus tuo esiin useita tilanteita, joissa hän on julkisesti puhunut. Tässä on neljä esimerkkiä, vain vuoden 2003 alkupuolelta, ja ainoastaan New York Cityssä:
- Tammikuu 24, 2003 – Dabashi organisoi ja piti avausiltapuheen Palestiinan filmifestivaaleilla.
- Helmikuu 15, 2003 – Dabashi puhui "Campus Anti-War Network Benefitille" Pier Sixtyssä. Kuva hänestä tässä tilaisuudessa sisältää tekstin, jossa sanotaan että "hän sai myrskyisät suosionosoitukset syyttäessään Bushin hallintoa" (hän mainitsee myös Campus Watchin ja minut).
- Maaliskuu 26, 2003 – Dabashi puhuu "an antiwar teach-in" – tilaisuudessa joka veti yleisöä 3000 henkeä.
- Huhtikuu 2, 2003 – Dabashi otti Asia Societyssa osaa paneeliin jonka oli sponsoroinut Institute for Cultural Diplomacy.
(5) Dabashin kyvyttömyys saada oman elämänsä faktat kohdalleen jäljittelee hänen tukijaansa Edward Saidia, joka tunnetusti valehteli lapsuudestaan, kuten Justus Weiner niin huomattavalla tavalla paljasti syyskuun 1999 artikkelissaan "Kaunis vanha taloni ja muita Edward Saidin sepityksiä."
Siis vielä yhdellä tavalla Hamid Dabashi tuo epäuskottavuutta osastolleen, yliopistolleen ja tutkimusalueelleen.
