Israelin viime viikolla julkaistussa budjettikirjassa Ariel Sharonin hallitus näyttää olevan valmis poistamaan Gazasta yli 8000 siellä elävää israelilaista, tarvittaessa väkisin.
Sen lisäksi, että tämä askel on laillisessa mielessä epäilyttävä, ja on historiallisesti luonteeltaan ennen näkemätön (haaste lukijalle: nimeä toinen demokratia, joka on väkisin poistanut tuhansia omia kansalaisiaan laillisista kodeistaan), suunniteltu Israelin kaikkien rakennelmien poisvetäminen Gazasta on monumentaalista poliittista hulluutta.
Se tulee myös melkoisena yllätyksenä. Sen jälkeen kun Oslon kierros Israelin-palestiinalaisten neuvotteluissa (1993–2001) päättyi täydelliseen epäonnistumiseen, monet israelilaiset muistelivat Oslon virheellisiä odotuksia sekä omaa naiiviuttaan, ja päättivät etteivät toista tuota katkeraa kokemusta. Israelilaiset heräsivät siitä harhaluulosta, että antamalla palestiinalaisille maata, rahaa ja aseita vastineeksi ilmassa leijuvista ja petollisista lupauksista, palestiinalaisten vihamielisyys lievenisi. He tajusivat, että tämä yksipuolinen myöntyvyys sai päinvastoin palestiinalaiset hylkimään entistä voimakkaammin juutalaisvaltion koko olemassaoloa.
Jakautunut Israelin äänestäjäkunta oli alkuvuodesta 2001 suureksi osaksi yhdistynyt. Kun Sharon tuli pääministeriksi helmikuussa 2001, viisaampi johto näytti ottaneen vallan Jerusalemissa, sellainen joka tunnusti Israelin tarpeen palata käyttämään lujuutta ja pelotetta.
Optimistiset odotukset todellakin täyttyivät lähes kolmen vuoden ajaksi, vv. 2001–2003. Pääministeri Sharon ryhtyi varsin taidokkaaseen diplomatiaan, jossa hän samanaikaisesti näytti sekä leppoisaa naamaa (Yhdysvaltain hallituksen ja vasemmistolaisten koalitiokumppaniensa suuntaan) että kovaa naamaa (Likudin valitsijoittensa ja palestiinalaisten suuntaan). Hänen pääministerikautensa päämäärätietoisuus ja taustalla alusta lähtien oleva johdonmukaisuutensa teki vaikutuksen moniin tarkkailijoihin, mukaan lukien minut; minä määrittelin Sharonin toiminnan olevan "virtuoosimainen yhdistelmä hiljaisen kova toimintaa ja runsaita myönnytyksiä".
Sharon voitti selvästi uudet vaalit tammikuussa 2003 lyöden Amram Mitznan, työväenpuolueeseen kuuluvan vastustajansa joka kannatti Oslo-tyyppistä yksipuolista vetäytymistä Gazasta. Sharon tuomitsi siihen aikaan tämän idean selkein sanoin: "Yksipuolinen vetäytyminen ei ole resepti rauhaan. Se on resepti sotaan". Voitettuaan vaalit hänen neuvottelunsa koalitiohallituksen muodostamisesta Mitznan kanssa helmikuussa 2003 epäonnistuivat, koska Sharon painotti niin voimakkaasti israelilaisten Gazassa olon "strategista merkitystä".
Joulukuussa 2003 Sharon kuitenkin itse tuki Mitznan ajatusta yksipuolisesta vetäytymisestä Gazasta. Vaikka hän tekikin siten hengessä, joka oli hyvin erilainen Osloa edeltävään diplomatiaan verrattuna, niin hänen päätöksessään on samat kaksi pääpiirrettä.
Ensiksikin, koska päätös vetäytyä Gazasta tapahtui väkivallan yltyessä israelilaisia vastaan, se tukee niiden palestiinalaisten mielipidettä, jotka ovat terrorismin puolesta. Gazasta vetäytyminen on lyhyesti sanottuna sotilaallinen tappio. Se muistuttaa siitä, kuinka Israel häpeällisesti hylkäsi asemansa ja liittolaisensa Libanonissa toukokuussa 2000; liike joka rapautti suuresti arabien kunnioitusta Israelin voimaa kohtaan - synkin seurauksin. Gazasta vetäytyminen lisää lähes varmasti palestiinalaisten luottamusta terrorismiin.
Toiseksi, perääntyminen kuumentaa poliittista ilmastoa Israelissa, tuoden takaisin vaarallisen mielialan liioitteluineen, huonoine tapoineen, vihamielisyyksineen ja jopa laittomuuksineen. Sellainen mahdollisuus, että tuhannet israelilaiset karkotetaan kodeistaan voimalla uhaten sotkee karkeasti sen, mikä on ollut trendi kohti terveempää ilmapiiriä suhteellisen rauhan aikana 2001–03.
Ainakin Sharonin suunnitelma on vailla turhia illuusioita, säästäen Israelin pumpuliin käärityiltä viittauksilta "uuteen Lähi-itään", mikä niin suuresti vahingoitti maata vuosikymmen sitten. Mutta toisella tapaa Sharonin suunnitelmat ovat pahemmat kuin Oslo; Oslon katastrofi oli sentään sekoilevan vasemmiston suoritus. Oikeisto vastusti – Sharonin johdolla – urhoollisesti ja lujasti sitä. Tällä kertaa se onkin tämä oikeiston sankari joka, liittoutuneena äärivasemmiston kanssa, johtaa itse rynnäkköä ja rajoittaa opposition marginaaliseksi.
On monia teorioita siitä, mikä muutti Sharonin näkemykset Gazan yksipuolisesta vetäytymisestä 10 kuukaudessa helmikuun ja joulukuun välillä 2003 – minulla on omat käsitykseni Israelin pääministerien ylimielisyydestä – mutta mikä tahansa olikaan syy, sen seuraukset ovat selvät.
Sharon petti äänestäjät jotka tukivat hänen valintaansa, ja haavoitti Israelin demokratiaa. Hän jakoi Israelin yhteiskunnan tavoilla, jotka saattavat myrkyttää sen poliittisen rakenteen vuosikymmeniksi eteenpäin. Hän tuhosi oman menestyksellisen politiikkansa palestiinalaisia kohtaan. Hän antoi palestiinalaisten, arabien ja muslimien kiihkoilijoille suuremman kannustimen kuin koskaan. Ja hän jätti pulaan amerikkalaisen liittolaisensa antamalla huomattavan voiton terrorismille.
