II maailmansodan jälkimainingeissa syntyi brittiläisen imperiumin sirpaleista kaksi uskontopohjaista uutta valtiota. Israel oli tietenkin toinen; toinen oli Pakistan.
Ne muodostavat kiinnostavan, joskin harvoin vertaillun parin. Pakistanin laajalle levinnyt köyhyys, lähes jakuva sekasorto ja ulkoiset jännitteet jotka huipentuvat sen nykyiseen asemaan lähes roistovaltiona edustavat ongelmia, jotka Israel vältti. Se kehitti niiden sijasta vakaan, liberaalin poliittisen kulttuurin, dynaamisen talouden, huipputeknologian, eloisan kulttuurin ja vaikuttavan sosiaalisen yhtenäisyyden.
Mutta huolimatta kaikista saavutuksistaan juutalaisvaltio elää sellaisen kirouksen alla, jota Pakistan ja useimmat muut yhteiskunnat eivät kohtaa: hävittämisen uhkan. Sen vuosikymmeniä kestänyt huomattava edistys ei ole vapauttanut sitä monitahoisesta uhkasta joka sisältää lähes kaikki kuviteltavissa olevat keinot: joukkotuhoaseet, tavanonaiset sotilaalliset hyökkäykset, terrorismin, sisäine nkumouksen, taloudellisen saarron, demografisen hyökkäyksen ja ideologisen horjuttamisen. Yhdelläkään nykyisellä valtiolla ei ole sellaista uhkien kirjoa; luultavasti yhdelläkään valtiolla ei ole koskaan ollutkaan.
Israelin viholliset jakautuvat kahteen pääleiriin: vasemmisto ja muslimit, sekä lisäksi äärioikeisto vähäisenä kolmantena elementtinä. Vasemmistoon kuuluu raivopäinen kärkijoukko (International ANSWER, Noam Chomsky) ja kohteliaampi keskusta (YK:n yleiskokous, Kanadan Liberaalipuolue, median valtavirta, kirkon valtavirta, koulujen oppikirjat). Loppupeleissä kuitenkin vasemmisto toimii vähemmän omasta puolestaan, ja enemmänkin lisukkeena antisionistiselle pääpelaajalle eli muslimiväestölle. Viime mainittu puolestaan voidaan jakaa kolmeen toisistaan erottuvaan ryhmään.
Ensimmäisenä tulevat vieraat valtiot: Viiden maan asevoimat jotka hyökkäsivät Israeliin sen itsenäistyessä toukokuussa 1948. Sen jälkeen naapurimaiden armeijat, ilmavoimat ja laivastot ovat taistelleet sitä vastaan sodissa vuosina 1956, 1967, 1970 ja 1973. Vaikkakin konventionaalinen uhka on jossain määrin väistynyt, Egyptin USA:n tukema aseistautuminen muodostaa vaaran, ja joukkotuhoaseiden uhka (etenkin Iranista mutta myös Syyriasta ja potentiaalisesti monista muista valtioista) muodostaa vieläkin suuremman vaaran.
Toisena tulevat ulkoiset palestiinalaiset, ne jotka elävät Israelin ulkopuolella. Yasser Arafat ja Palestiinan vapautusjärjestö (PLO) olivat hallitusten sivuraiteelle ajamina vuodesta 1948 vuoteen 1967, mutta saivat tilaisuutensa kun kolmen arabivaltion asevoimat tuhottiin Kuuden päivän sodassa. Seurannut kehitys, kuten Libanonin sota 1982 ja Oslon sopimus vuonna 1993, vahvistivat ulkoisten palestiinalaisten keskeistä asemaa. Tänä päivänä he ajavat konfliktia väkivallalla (terrorismi, raketit Gazasta), ja tärkeämpänä keinona ajavat maailman mielipidettä Israelia vastaan PR-toiminnalla, joka heijastuu laajalti muslimien ja vasemmiston piiriin.
Kolmantena tulevat Israelin muslimikansalaiset, yhtälön nukkujat. Vuonna 1949 heitä oli vain 111 000, eli 9 prosenttia Israelin väestöstä. Vuoteen 2005 mennessä he olivat lisääntyneet kymmenkertaisesti lukuun 1 141 000, eli 16 prosenttiin väestöstä. He ovat hyötyneet Israelin avoimesta tavasta kehittyä tehottomasta yhteisöstä tehokkaaksi ja voimakkaaksi yhteisöksi. Tämä kehitys lisääntyvässä määrin hylkää Israelin valtion juutalaisen luonteen, josta puolestaan on mahdollisena seurauksena syvällinen vaikutus valtion tulevaan identiteettiin.
Tämä pitkä vaarojen lista tekee Israelista erilaisen kuin mikään muu läntinen valtio, ja pakottaa sen suojelemaan itseään joka päivä lukuisilta vihollisilta. Nämä hankaluudet toisaalta tekevät Israelista oudolla tavalla samanlaisen muiden Lähi-idän valtioiden kanssa, jotka yhtä lailla ovat tuhon uhkaamia.
Irakin valtaama Kuwait itse asiassa katosi maan päältä elokuun 1990 ja helmikuun 1991 väliseksi ajaksi. Jos ei olisi ollut USA:n johtamaa koalitiota, se ei luultavasti olisi koskaan palannut. Libanon on ollut käytännössä Syyrian kontrollissa vuodesta 1976, ja jos kehitys antaisi mahdollisuuden muodolliseen anneksointiin, Damaskus voisi vapaasti liittää sen valtioonsa virallisestikin. Teheran väittää aika ajoin Bahrainin olevan osa Irania. Viimeksi näin tapahtui heinäkuussa 2007, kun Iranin ylimmän johtajan ajatollah Ali Khamenein edustaja sanoi että "Bahrain on osa Iranin maaperää". Lisäksi hän väitti että "nykyään Bahrainin kansan perusvaatimuksena on palauttaa tämä provinssi ... äidilleen, islamilaiselle Iranille". Jordanian olemassaolo itsenäisenä valtiona on aina ollut vaakalaudalla, osittain koska se edelleen nähdään Winston Churchillin kolonialistisena luomuksena, osittain siksi että useat valtiot (Syyria, Irak, Saudi-Arabia) sekä palestiinalaiset näkevät sen laillisena riistana.
Israelin sijainnilla tällaisessa seurassa on useita vaikutuksia. Se antaa perspektiiviä Israelin olemassaolon dilemmaan. Jos mikään valtio ei ole tuhoutumisriskissä Lähi-idän ulkopuolella, on tämän alueen ongelma rutiinia joka ennakoi sitä, että Israelin ratkaisematon asema ei myöskään ratkea lähitulevaisuudessa. Tämä asetelma myöskin korostaa Lähi-idän ainutlaatuisen raakaa, epävakaata ja kohtalokasta poliittista elämää; alue sijoittuu selkeästi maailman pahimmaksi naapurilähiöksi. Israel on se rillipäinen lapsi joka koettaa menestyä koulussa, samalla kun hän elää kaupungin jengialueella.
Lähi-idän syvä ja lavea poliittinen sairaus juontuu siitä erheestä, että alueen ongelmien käyttövoimana nähdään arabien ja Israelin välinen konflikti. Järkevämpää on nähdä Israelin ahdinko alueen myrkyttyneen politiikan tuloksena. Israelin syyttäminen Lähi-idän autokratiasta, radikalismista ja väkivallasta on sama, kuin syyttäisi tunnollista koululasta jengien olemassaolosta. Vastaavasti, arabien ja Israelin välisen konfliktin ratakiseminen tarkoittaisi vain sen konfliktin ratkaisua, ei alueen ongelmien ratkaisua.
Jos kaikki tämän uhanalaisen viisikon jäsenet ovatkin huolissaan tuhoutumisestaan, Israelin hankaluudet ovat monimutkaisimmat. Israelin väestöllä on syytä juhlia sitä, että maa on selviytynyt lukemattomista uhkista sen olemassaoloa vastaan menneiden kuuden vuosikymmenen aikana, ja se on tehnyt sen kunniakkaasti. Mutta ilo ei voi kestää kauaa, koska on riennettävä barrikadeille torjumaan seuraavaa uhkaa.
