Jos et voi nimetä vihollistasi, kuinka voit lyödä sen? Aivan kuten lääkärin pitää tunnistaa tauti ennenkuin voi parantaa potilaan, täytyy strategin tunnistaa vihollinen ennen kuin voi voittaa sodan. Kuitenkin länsimaat ovat osoittautuneet haluttomiksi tunnistamaan vastustajaa konfliktissa, jota USA:n hallitus vaihdellen kutsuu nimillä "globaali terrorismin vastainen sota," "pitkä sota," "globaali kamppailu väkivaltaista ääriliikettä vastaan," tai jopa "globaali kamppailu turvallisuuden ja edistyksen puolesta."
Tämä ujous johtuu kyvyttömyydestä määritellä sodan päämäärät. Kaksi USA:n hallinnon korkean tason lausuntoa vuoden 2001 lopulta tuo ilmi länsimaiden hallitusten epämääräiset ja tehottomat julistukset. Puolustusministeri Donald Rumsfeld määritteli voiton siten, että "luodaan ympäristö missä voimme käytännössä toteuttaa ja elää vapauttamme". Tämän sijasta George W. Bush ilmoitti rajoitetumman tavoitteen, "globaalin terroriverkoston häviö" – mikä sitten tämä verkosto lieneekin.
"Terrorismin hävittäminen" on tosiaan pysynyt sodan perustavoitteena. Tämän seurauksena terroristit ovat vihollinen, ja terrorismin vastaiset toimet ovat tärkein vastaus sille.
Tarkkailijat ovat kuitenkin lisääntyvässä määrin tulleet siihen tulokseen että terrorismi on vain taktiikka, ei vihollinen. Bush käytännössä myönsi tämän suurelta osin vuoden 2004 puolivälissä, kun hän tunnusti että "Me itse asiassa nimesimme väärin terrorin vastaisen sodan". Nyt hän sanoikin sodan olevan "taistelua ideologisia ekstremistejä vastaan jotka eivät usko vapaisiin yhteiskuntiin, ja jotka sattuvat käyttämään terroria aseena ravistellakseen vapaan maailman tietoisuutta".
Vuotta myöhemmin, Lontoon 7/7 kuljetusalan pommi-iskun jälkimainingeissa, Britannian pääministeri Tony Blair jatkoi keskustelua puhumalla vihollisesta "uskonnollisena ideologiana, jännitteenä islamin maailmanlaajuisen uskonnon sisällä". Pian sen jälkeen Bush itse käytti termejä "islamilainen radikalismi", "militantti jihadismi" ja "islamofasismi". Mutta nämä sanat aiheuttivat paljon kritiikkiä ja hän perääntyi.
Vuoden 2007 puoliväliin mennessä Bush oli siirtynyt puhumaan "suuresta kamppailusta ekstremismiä vastaan, jota nyt käydään yli Lähi-idän laajojen alueiden". Nykyään ollaan tässä tilanteessa, jossa USA:n valtion laitoksia neuvotaan viittaamaan viholliseen sellaisin hämärin termein kuten "kuoleman kultti", "kulttimainen", "kulttilahko" ja "väkivaltaiset kulttilaiset".
Todellisuudessa tuolla vihollisella on täsmällinen ja kattava nimi: islamismi, radikaali utopistinen versio islamista. Tähän hyvin rahoitettuun, laajalle levinneeseen totalitaariseen ideologiaan kiinnittyneet islamistit yrittävät luoda globaalin islamilaisen järjestyksen, joka täysin soveltaisi islamilaista lakia (Sharia).
Kun tämä seikka on määritelty, tulee tarvittava vastaus selväksi. Se on kaksitahoinen: hävittää islamismi ja auttaa muslimeja kehittämään islamin vaihtoehtoinen muoto. Ei ole sattumaa, että tämä lähestymistapa on suunnilleen sama kuin mitä liittoutuneet käyttivät kahta aiempaa radikaalia utopistista liikettä vastaan - fasismia ja kommunismia.
Ensinnäkin täytyy kyetä ideologisen vihollisen hävittämiseen. Kuten 1945 ja 1991, tavoitteena pitää olla yhtenäisen ja agressiivisen ideologisen liikkeen rajaaminen ja heikentäminen, niin ettei se enää houkuttele seuraajia eikä muodosta maailmaa ravistelevaa uhkaa. II maailmansota joka voitettiin verellä, teräksellä ja atomipommeilla tarjoaa yhden mallin voittoon. Kylmä sota liennytyksineen, monimutkaisinen kuvioineen ja siistin rauhanomaisine romahduksineen tarjoaa aivan toisenlaisen mallin.
Voitto islamismista nojaa oletettavasti kumpaankin perintöön, sekoittaen ne uudeksi keitokseksi joka sisältää tavanomaista sotaa, terrorin vastaista toimintaa, vastapropagandaa ja monia muita strategioita. Yhtäällä sota johti talibanhallinnon syrjäyttämiseen Afganistanissa, toisaalla taas vaaditaan niiden laillisten islamistien torjumista, jotka työskentelevät legitiimisti koulutuksen, uskonnon, median, lainopin ja politiikan alueilla.
Toiseen tavoitteeseen kuuluu niiden muslimien auttaminen jotka vastustavat islamistien tavoitteita, ja toivovat voivansa tarjota vaihtoehdon islamismin moraalittomuudelle, sovittamalla islamin modernin elämän parhaisiin käytäntöihin. Mutta sellaiset muslimit ovat vähäisiä, vain hajallaan olevia yksilöitä jotka ovat vasta äsken ryhtyneet tutkimuksen, kommunikoinnin, organisoinnin, rahoituksen ja mobilisoinnin vaatimaan kovaan työhön.
Tehdäkseeen kaiken tämän nopeammin ja tehokkaammin nämä moderaatit tarvitsevat ei-muslimien rohkaisua ja sponsorointia. Vaikka kuinka vähäpätöisiä nyt, niin länsimaiden tukemilla maltillisilla muslimeilla yksin on potentiaalia modernisoida islam ja siten lopettaa islamismin uhka.
Lopullisessa analyysissa islamismi muodostaa kaksi päähaastetta länsimaille: Pitää puhua suoraan ja tähdätä voittoon. Kumpikaan ei käy luonnostaan nykyajan ihmiselle, jolla on tapana pitää parempana poliittista korrektisuutta ja ongelmanratkaisua, tai jopa myötäilyä. Mutta kun nämä esteet on ylitetty, niin islamistisen vihollisen heikkous aseistuksessa, taloudessa ja resursseissa tarkoittaa että se voidaan helposti lyödä.
