Israel on elänyt viimeiset 60 vuotta intensiivisemmin kuin mikään muu maa.
Sen aallonharjat – kaksi tuhatta vuotta vanhan valtion uudelleen syntyminen, historian yksipuolisin voitto 1967, ja hämmästyttävä Entebben pelastusoperaatio 1976 – ovat olleet tahdon ja hengen riemuvoittoja jotka inspiroivat sivistynyttä mailmaa. Sen aallonpohjia ovat olleet itse aiheutetut nöyryytykset: yksipuolinen vetäytyminen Libanonista ja Joosefin haudan evakuointi, molemmat vuonna 2000; perääntyminen Gazasta 2005; Hezbollahin voitto 2006; ja vankien vaihtaminen ruumiisiin Hezbollahin kanssa viime viikolla.
Ulkopuolinen voi vain ihmetellä kontrastia. Kuinka voivat sellaisten ilahduttavien voittojen tekijät aiheuttaa toistuvasti sellaista häpeää itselleen, näköjään tietämättöminä toimiensa merkityksestä?
Yksi vihje löytyy päivämääristä. Aallonharjat tulivat valtion kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana, aallonpohjat vuodesta 2000 alkaen. Jotakin perustavaa on muuttunut. Strategisesti loistava, mutta taloudellisesti vajavainen varhaisvaltio on korvautunut vastakohdallaan. Eilispäivän vakoojamestarit, sotilaalliset nerot ja politiikan raskassarjalaiset ovat ilmeisesti menneet high techin puolelle, jättäen valtion korruptoituneitten, lyhytnäköisten henkisten kääpiöiden käsiin.
Miten muuten voidaan ymmärtää kabinettikokous 29. kesäkuuta, jossa 22 ministeriä 25:stä äänesti viiden elävän arabiterroristin vapauttamisen sekä 200 ruumiin palauttamisen puolesta? Vapautettuihin kuului 45 -vuotias Samir al-Kuntar, psykopaatti ja pahamaineisin vanki Israelin vankiloissa. Vastineeksi Israel sai kahden Hezbollahin murhaaman Israelin sotilaan ruumiit. Jopa The Washington Post ihmetteli päätöstä.
Israelin pääministeri Ehud Olmert kannatti sopimusta sillä perusteella, että se "lopettaa tämän tuskallisen episodin". Tällä hän tarkoitti sodassa kuolleiden ruumiitten palauttamista ja niiden panttivankien omaisten tyynnyttelyä, jotka vaativat asian loppuun saattamista. Sinänsä molemmat ovat kunniallisia tavoitteita, mutta mikä on hinta? Tällainen tärkeysjärjestysten vääristyminen osoittaa, kuinka kerran strategisesti kunnioitettava maa on taantunut äärimmäisen sentimentaaliseksi maaksi, peräsintä vailla olevaksi hallintojärjestelmäksi, jonka omaksuma itsekkyys tyrmää sen olemassaolon perustarkoituksen. Israelilaiset, jotka ovat kyllästyneet sekä pelotteeseen että sovitteluun, ovat hukanneet tiensä.
Vaikka kabinetin päätös oli tyrmistyttävä niin vielä pahempaa oli se, ettei sen enempää oppositiopuole Likud kuin mikään johtava julkinen israelilainen instituutiokaan vastannut raivoissaan, vaan yleisesti ottaen (muutamin huomattavin poikkeuksin) pysyi hiljaa sivussa. Niiden poissaolo heijastaa Tami Steinmetz Centerin mielipidekyselyä, joka osoittaa että Israelin väestö hyväksyy vaihdon lähes suhteessa 2-1. Siispä ongelma ulottuu kauas yli virallisen tason, laajaan väestömassaan.
Toisaalta lapsenmurhaaja Kuntarin häpeällinen juhlinta kansallissankarina Libanonissa, missä hallitus keskeytti työnsä juhliakseen hänen saapumistaan, sekä samoin häntä "sankaritaistelijaksi" nimittävän Palestinian Authorityn juhlinta paljastavat Libanonin Israeliin kohdistaman vihan syvyyden ja moraalittomuuden, joka huolestuttaa ketä tahansa arabien sielunelämästä kiinnostunutta.
Sopimuksella on monia vastakkaisia seurauksia. Se rohkaisee arabiterroristeja sieppamaan lisää israelilaisia sotilaita, sitten tappamaan heidät. Se vahvistaa Hezbollahin asemaa Libanonissa ja legitimoi Hezbollahia kansainvälisesti. Se rohkaisee Hamasia ja tekee israelilaista panttivankia koskevan sopimuksen sen kanssa vaikeammaksi. Lopuksi todettakoon, että vaikka tämä välikohtaus vaikuttaa vähäiseltä verrattuna Iranin ydinasekysymykseen, molemmat ovat sidoksissa toisiinsa.
Kansainväliset otsikot, sellaiset kuin "Israel suree, Hezbollah riemuitsee", vahvistavat Lähi-idässä laajalti omaksuttua mutta virheellistä näkemystä Israelista "hämähäkinverkkona" joka voidaan tuhota. Tämä viimeinen vaihtokauppa saattaa antaa jo ennestään maailmanlopun ajatuksissa elävälle Iranin johdolle lisää syytä kalistella aseitaan. Kuten Steven Plaut toteaa, vielä pahempaa on se, että rinnastamalla "juutalaisten lasten massamurhaajat taisteleviin sotilaisiin" vaihtokauppa käytännössä oikeuttaa "juutalaisten joukkotuhon juutalaisten rodullisen alempiarvoisuuden nimissä".
Minulla on kaksi lohduketta niille, joka ovat huolissaan Israelin hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Ensinnäkin Israel on voimakas maa jolla on varaa erehdyksiin; yksi arvio jopa ennustaa että se selviytyisi ydinsodasta Iranin kanssa, kun taas Iran ei selviytyisi.
Toiseksi, Kuntarin tapauksella voi olla onnellinen loppu. Eräs vanhempi israelilainen virkamies kertoi David Bedeinille että nyt, Kuntarin ollessaan ulkona vankilasta, Israelin velvollisuus suojella häntä on päättynyt; saavuttuaan Libanoniin hänestä "tuli maalitaulu. Israel aikoo saada hänet ja tulee tappamaan hänet ... tilit tehdään selviksi". Toinen vanhempi virkamies lisäsi "me emme voi antaa tämän miehen luulla että hän voi kulkea ilman rangaisusta murhattuaan 4 -vuotiaan tytön".
Kuka nauraa viimeksi, Hezbollah vai Israel?
