Voinko minä Yhdysvalloissa elävänä USA:n kansalaisena kommentoida julkisesti Israelin päätöksentekoa?
Äskettäin kritisoin Israelin hallitusta vaihtokaupastaan Hezbollahin kanssa jutussa "Samir Kuntar and the Last Laugh". Tähän liittyen Yoram Schweitzer, joka on huomattava vastaterrorismin asiantuntija Tel Avivin yliopistossa, vastusti sitä että tarjoan näkemyksiä tästä aiheesta. Jutussaan "Not That Bad a Deal" (July 24) hän selitti Jerusalem Postin lukijoille kuinka analyysini "sisältö ja sävy" ovat "alentuvia ja loukkaavia, ja sivuuttavat sen että hallituksella ja kansalla on oikeus päättää itse ..., ja kantaa siitä seuraukset". Hän myös kritisoi minua Israelia koskevien mielipiteitten tarjoamisesta "turvallisesta paikasta tuhansien mailien päässä".
Schweitzer ei kerro logiikkaa tämän paheksuntansa takana, mutta se kuulostaa tutulta: Väittämä kuuluu, että jos ei henkilö elä Israelissa, maksa sinne veroja, riskeeraa sen kaduilla liikkumista ja laita lapsiaan sen asevoimiin, niin hänen ei pitäisi kyseenalaistaa Israelin päätöksentekoa. Laajemmin sanottuna tämä lähestymistapa on the American Israel Public Affairs Committeen ja muiden huomattavien juutalaisten instituutioiden asenteen taustalla.
Kunnioitan tätä asennetta, mutta en hyväksy sen kuria. Ulkomaiden hallitusten tekemisten kommentointi on minun leipätyötäni USA:n ulkopolitiikan analyytikkona, joka on työskennellyt ulko- ja puolustusministeriöissä ja USA:n Rauhaninstituutin istuvana jäsenenä, ja joka kolumnistina on melkein vuosikymmenen tuonut julki omia mielipiteitään. Pikainen kirjallisuuskatsaus paljastaa minun arvostelleen monia hallituksia, mukaan lukien Britannian, Kanadan, Tanskan, Ranskan, Saksan, Iranin, Nepalin, Saudi-Arabian, Etelä-Korean, Syyrian ja Turkin.
Minulla ei tietenkään ole lapsia palvelemassa kaikkien näiden maiden asevoimissa, mutta arvioin niiden kehitystä auttaakseni lukijoitteni ajatustyötä. Kannattaa huomata, että yksikään näistä maista ei koskaan ole pyytänyt minua pidättäytymään kommentoimasta heidän sisäisiä asioitaan. Lisäksi Schweitzer itse tarjoilee neuvojaan toisille; esimerkiksi heinäkuussa 2005 hän neuvoi Euroopan muslimijohtajia "voimakkaammin hylkäämään radikaalit islamilaiset ainekset". Kaikki itsenäiset analyytikot tekevät tätä.
Joten Schweitzer ja minä voimme kyllä kommentoida kehitystä ympäri maailmaa, mutta kun tulee kyse Israelista minun mieleni pitäisi tyhjentyä ajatuksista, kieleni olla vaiti ja näppäimistön koskematta? Tuskinpa.
Syvällisemmin ottaen vastustan koko ideaa etuoikeutetusta informaatiosta. Siis sitä että henkilön olinpaikka, ikä, etninen tausta, akateeminen arvo, kokemus tai jokin muu laatumääre arvottaa hänen näkemyksensä. Christopher Cerfin ja Victor S. Navaskyn äskettäin ilmestynyt kirja nimeltään I Wish I Hadn't Said that: The Experts Speak - and Get it Wrong! ( Toivoisin etten olisi sanonut sitä: Asiantuntijat puhuvat – ja pieleen!) paljastaa ja muistuttaa humoristisesti tällaisesta omahyväisyydestä. Jossain maassa eläminen ei välttämättä tee ketään viisammaksi sen maan asioiden suhteen.
Kun Ehud Barak johti Israelin hallitusta Camp Davidin II huippukokouksen aikana vuonna 2000 ja minä olin eri mieltä hänen politiikastaan, niin useammin kuin kerran kritiikkiini vastattiin närkästyksellä tyyliin "kuinka kehtaatte": "Barak on palkituin sotilas Israelin historiassa – ja kuka te olette?" Kuitenkin analyytikot nykyään yleisesti myöntävät, että Camp David II:lla oli tuhoisat seuraukset Israelille, ja se kiihdytti palestiinalaisten väkivaltaa joka alkoi kaksi kuukautta myöhemmin.
On virhe torjua informaatiota, ideoita tai analyyseja ansioluettelon perusteella. Oikeita ja tärkeitä ajatuksia voi tulla mistä tahansa lähteestä – jopa tuhansien mailien päästä.
Siinä hengessä tässä on kaksi vastinetta, koskien Schweitzerin kantaa Samir al-Kuntarin tapaukseen. Schweitzer väittää että "jos ei tehdä kaikkea vihollisten käsiin joutuneen kansalaisen tai sotilaan pelastamiseksi, romutetaan yksi Israelin yhteiskunnan perussäännöistä". Myönnän, että sotilaiden tai heidän jäänteidensä pelastaminen on operatiivisesti hyödyllinen ja moraalisesti jalo arvo, mutta sanalla "kaikkea" on rajansa. Minkään hallituksen ei esimerkiksi pitäisi luovuttaa eläviä kansalaisia terroristeille vastineeksi sotilaiden ruumiista. Siten toimimalla Olmertin hallituksen toiminta viime viikolla meni liian pitkälle.
Toinen esimerkki: Schweitzer väittää että "suhteellisesti ottaen viimeinen vaihtokauppa Hezbollahin kanssa tuli edulliseksi. On kyseenalaista josko Kuntarin vapauttaminen toi mitään moraalista voittoa Hizbollahille". Jos se kauppa oli edullinen, niin minua hirvittää ajatella miltä epäedullinen mahtaisi näyttää. Ja kun Kuntarin saapuminen Libanoniin sai maan hallituksen keskeyttämään työnsä huikean kansallisjuhlan vuoksi, niin väite ettei Hezbollah saanut voittoa on kyllä harkittua sokeutta.
