Kun puhutaan valtion taistelusta valtiotonta vihollista vastaan, on vallalla laaja käsitys että valtio on tuomittu epäonnistumaan.
Vuonna 1968 Robert F. Kennedy tuli siihen tulokseen että voitto Vietnamissa oli "luultavasti mahdoton saavuttaa", ja kehotti etsimään rauhanomaista ratkaisua. Vuonna 1983 analyytikko Shahram Chubin kirjoitti että neuvostoliittolaiset Afganistanissa olivat sotkeutuneet "sotaan jota ei voi voittaa". Vuonna 1992 Yhdysvaltain viranomaiset pyrkivät eroon Bosniasta, peläten sotkeutumista satoja vuosia vanhaan konfliktiin. Vuonna 2002 eläkkeelle jäänyt Yhdysvaltain kenraali Wesley Clark kuvasi Amerikan tavoitteen Afganistanissa mahdottomaksi saavuttaa. Vuonna 2004 presidentti George W. Bush sanoi terrorin vastaisesta sodasta "En usko että voitte voittaa sitä". Vuonna 2007 Winograd Commission arvioi Israelin sodan Hezbollahia vastaan mahdottomaksi voittaa.
Enemmän kuin mikään toinen viimeaikainen sota, on liittoutuneiden yritys Irakissa nähty varmana tappiona, etenkin kesäkuun 2004 aikana. Entinen ulkoministeri Henry A. Kissinger, entinen Britannian ministeri Tony Benn, ja entinen Yhdysvaltain erityislähettiläs James Dobbins kaikki sanoivat sitä mahdottomaksi voittaa. Baker-Hamiltonin Iraq Study Group Report toisti tätä näkemystä. Sotilasasiain analyytikko David Hackworth muiden ohella vertasi Irakia avoimesti Vietnamiin:"Kuten Vietnam, myös Irakin tervahauta näytti kovin helpolta paikalta mennä, mutta osoittautui juuri yhtä hankalaksi poistua".
Lista "tappioon tuomituista sodista" jatkuu, ja sisältää esimerkiksi kapinan vastaisen taistelun Sri Lankassa ja Nepalissa. Yaakov Amidror, eläkkeellä oleva israelilainen kenraali, toteaa että "kaikkien näiden analyysien takana on oletus, että kapinan vastaiset sotaretket väistämättä muuttuvat pidentyneiksi konfikteiksi jotka lopulta menettävät poliittisen tukensa".
Amidror kuitenkin on itse eri mieltä tämän arvion kanssa. Jerusalem Center for Public Affairsin äsken julkaistussa tutkimuksessaan , Winning Counterinsurgency War: The Israeli Experience, hän perustelee vakuuttavasti, että valtiot voivat lyödä valtiottomat toimijat.
Tällä debatilla on mitä suurin merkitys, sillä jos pessimistit ovat oikeassa, niin länsivallat ovat tuomitut häviämään jokaisen nykyisen ja tulevan konfliktin joissa ei käytetä konventionaalisia voimia (lentokoneita, laivoja ja panssarivaunuja). Tulevaisuus näyttäisi heikolta, kun näkyvissä olisi menestyksellisiä kapinaliikkeitä ympäri maailmaa ja myös itse länsimaissa. Voi vain vapista kun ajattelee Israelin tyylisen intifadan mahdollisuutta, sanokaamme vaikka Yhdysvalloissa. Sattumoisin viime viikolla tuli uutisia Australiasta, jossa islamistinen ryhmä kehotti massiivisten tulipalojen "metsäjihadiin" tuossa maassa.
Kapinaliikkeiden voittaminen on mahdollista, väittää Amidror, mutta se ei tapahdu helposti. Sen sijaan että painottaisi joukkojen suuruutta ja arsenaalia kuten tavanomaisissa sodissa, hän edellyttää neljää varsin poliittista luonnetta olevaa ehtoa kapinaliikkeiden lyömiseksi. Kaksi niistä koskee valtiota, jossa kansakunnan johdon pitää:
- Ymmärtää ja hyväksyä politiikan ja suhdetoiminnan muodostama haaste joka liittyy taisteluun kapinallisia vastaan.
- Arvostaa tiedustelun oleellista roolia, investoida siihen ja vaatia sotilaita käyttämään sitä tehokkaasti.
Kaksi muuta ehtoa koskee terrorismin vastaisia operaatioita, joissa täytyy:
- Eristää terroristit ei-terroristisesta siviiliväestöstä.
- Kontrolloida ja eristää alueet joissa terroristit elävät ja taistelevat.
Jos näitä suuntalinjoja seurataan menestyksellisesti, tuloksena ei ole allekirjoitusseremonia ja voitonparaaati vaan jotain hienovaraisempaa – jota Amidror kutsuu "riittäväksi voitoksi", mutta jota minä sanoisin "riittäväksi kontrolliksi." Tällä hän tarkoittaa tulosta joka "ei tuo monia rauhan vuosia, vaan pikemminkin saa aikaan 'tukahdutetun hiljaisuuden', joka vaatii jatkuvaa investointia säilyäkseen." Esimerkkeinä Amidror tarjoaa brittien saavutuksen Pohjois-Irlannissa ja espanjalaisten saavutuksen baskeja vastaan.
Amidror sanoo että sen jälkeen kun nämä ehdot on täytetty, alkaa "vaikea, monimutkainen, musertava ja tylsä sota ilman lippuja ja torvisoittoa". Sotaan liittyy "tiedustelutietojen palasten yhteensovittamista, johtopäätösten tekoa, pienten joukkojen operaatioita vaikeissa olosuhteissa terroristien ja viattomien siviilien keskellä tiheissä asutuskeskuksissa tai eristyneissä kylissä, sekä pieniä taktisia voittoja".
Näiden perusohjeiden seuraaminen johtaa menestykseen, ja läntiset valtiot ovat todellakin menneen vuosisadan aikana saaneet nauttia vaikuttavasta voittojen sarjasta kumouksellisia voimia vastaan. Kahdesti ovat USA:n joukot lyöneet kumoukselliset Filippiineillä (1899-1902 ja 1946-54), kuten tekivät britit Palestiinassa (1936-39), Malayassa (1952-57), ja Omanissa (1964-75), sekä Israel Länsirannalla (Operation Defensive Shield, 2002) ja viimeksi Yhdysvallat Irakissa.
Kumouksen vastaiset sodat ovat voitettavissa, mutta niillä on omat vaatimuksensa jotka eroavat paljon tavanomaisesta sodankäynnistä.
